29. syyskuuta 2017

BIKBOK NEVER DENIM DRESS

mekko BikBok Never Denim
nyörisandaalit Nelly
vyö H&M
kello Daniel Wellington

Tuntuu jotenkin väärältä julkaista vielä kesäkuvia, mutta vielä enemmän väärältä tuntuisi jättää kivat kuvat julkaisematta. Eihän näissä tamineissa enää ulkona pärjää - ei, vaikka takin heittäisi niskaan. Pari syksyisempää asuakin on jo kuvattu, mutta antaa niiden odottaa vielä hetken aikaansa. Mun mielenrauha pysyy parempana, kun saan nämä kesäisemmät kuvat alta pois ;) Voi reaaliaikainen bloggaus, ikuinen saavuttamaton haaveeni.

No okei, sen verran täytyy myöntää, että seuraavaan postaukseen ajattelin tämän viikon kuulumisten lisäksi laittaa kuvia tällä viikolla kuvatusta asusta. Sitä en miellä varsinaiseksi "syksyasuksi", vaikka se olikin näille keleille oikein sopiva. Värimaailma oli kuitenkin siinäkin asussa pitkälti valko-vaaleanpunainen, ja syksyasut koostuu mun mielessä pitkälti tummemmista ja/tai murretuista sävyistä.

Ostin kesällä tuon ihanan Bikbokin Never Denim -malliston hörselömekon Göteborgista reippaalla alennuksella varustettuna, ja jostain mielenhäiriöstä johtuen pohdin sitä pitkään, ja luulin vielä Suomessakin tehneeni turhan heräteostoksen. Mutta tuohan on maailman ihanin! Ei varmaan mekko voisi enempää minun näköiseni olla. Malli on kivan rento, ei purista eikä kiristä mistään. Vyöllä kokonaisuudesta saa hieman skarpimman, ja vyötäröä korostettua. Todellinen unelmieni kesämekko.

Tulevina päivinä ja viikkoina blogissa on luvassa mm. tämän viikon kuulumisia, meidän pikkuisen bolo-neidin kuulumisia, viimeisiä Maltan kuvia, kesäisiä ja hieman syksyisempiäkin asuja sekä varmasti myöhemmällä syksyllä myös sisustusjuttuja meidän uudesta kodista! Kannattaa siis pysyä kuulolla, mikäli tulevat aiheet kiinnostavat :-) 

Iloa loppuviikkoon, toverit! 

27. syyskuuta 2017

TUNNELMALLISTA MAJOITUSTA VALLETTASSA | PALAZZO PRINCE D'ORANGE

Kuten aiemmin lupasin, tässä hieman lisää meidän toukokuisen Maltan reissun varsin kiehtovasta majoituksesta Vallettan sydämessä. Aiempia hotellin kattoterassilla auringonlaskussa otettuja kuvia pääset katsomaan  täältä

Kolmen yön pituisen majoittumisemme ajan meistä piti huolta  Palazzo Prince d'Orangen väki. Kyseessä on siis sviittihotelli Vallettan ytimessä, vain muutaman korttelin päässä keskuskaduista ja bussiasemalta. Käytännössähän me käveltiin hotellin ovista tunnelmallista pikkukujaa alaspäin muutamat portaat, ja seuraavasta kadunkulmasta ylös yhden korttelinvälin verran - ja niin me oltiinkin jo ihanien ravintoloiden, musiikin ja putiikkien parissa!

Yksi parhaista asioista tuossa muutenkin jo niin upeassa hotellissa oli ehdottomasti kattoterassi, jonne oli kaikilla hotellivierailla vapaa pääsy. Ja siitähän me otettiin kaikki ilo irti ;) Nautittiin siellä aamupalaa, otettiin aurinkoa, nautiskeltiin viiniä auringon laskiessa.. Ja noi maisemat ei voisi vaan yksinkertaisesti upeammat olla. Oli jotenkin äärimmäisen tunnelmallista ja jopa epätodellinen fiilis, kun näki auringon laskevan tuon kauniin kaupungin ylle. Jotain hyvin kliseisen ikimuistoista. 

Entäs sitten meidän hotellihuone? No, kyseessä ei ollut varsinaisesti huone, vaan kokonainen kolmen kerroksen huoneisto. Keskikerroksessa sijaitsi meidän makkari, yläkerrassa oleskelutila kauniine kadulle avautuvine ikkunoineen sekä alakerrassa keittiö ja kylppäri. Hotellista löytyy yhteensä viisi uniikkia huoneistoa. Koko hotelli oli kauniin antiikkisesti sisustettu, ja luolamaisessa huoneistossa oli sitä todellista vanhan ajan tunnelmaa. Vanhoissa kivitaloissa on vain sitä jotain! 

Ylemmässä kuvassa meidän keskikerroksessa sijainnut makkari, alemmassa oleskelutila.

Kahdessa alla olevassa kuvassa näette paloja hotellin aulasta. Itse ihastuin erityisesti noihin ylemmässä kuvassa pilkistäviin portaisiin, niin kauniit kaidetta myöten!

Kaikkiaan majoituksesta jäi todella positiivinen kuva - meidät otettiin sydämellisesti vastaan, ja saatiin neuvoja ja apua milloin mihinkin kysymykseemme. Aamupalaa ei varsinaisesti ollut tarjolla (keittiön kaapista sai toki ottaa mitä halusi), mutta ei sitä osattu kaivatakaan. Useimmiten lähdettiin etsimään joku kiva aamiaispaikka, ja samalla nauttimaan ihanista pikkukujista.

 St. Juliansin majoitukseemme verrattuna hotelli oli hyvin erilainen, enkä lähtisi näitä kahta muutenkaan vertaamaan. Aivan upeita, valtavan kauniita ja keskenään hyvin erilaista tunnelmaa henkiviä huoneistoja, joissa molemmissa oli sitä jotain. Riippuu aivan, mitä lomaltaan haluaa. Meillä oli lomallamme juuri sopivassa suhteessa kaupungin vilskettä ja vilinää St. Juliansissa, sekä rauhallisempaa menoa ja tunnelmaa Vallettassa. Täydellinen kombo mun makuuni. 

Kelpaa muistella tuota ihanaa viikkoa lämmössä näin syksyn tullen, viltin alla matkustelusta haaveillen.

postaus toteutettu yhteistyössä Palazzo Prince d'Orangen kanssa, majoitus saatu blogin kautta

18. syyskuuta 2017

"BAD DAYS HELP YOU TO APPRECIATE THE GOOD ONES" - BLOGGAAJAN TÄYDELLINEN ELÄMÄ


"Tsiisus, mitä imelää lässytystä", kommentoi anonyymi blogiini pari postausta takaperin.

Joo joo, onhan bloggaajien autuaallisen ihanat ja täydelliset elämät sitä imelää lässytystä pullollaan, eikä heille tapahdu koskaan mitään pahaa. Elämä on ruusuilla tanssimista, luksustuotteita ja hymyjä aamusta iltaan. Pelkkää onnea, jota halutaan hieroa muiden naamaan joka tuutista. Se on se absoluuttinen totuus, kyllähän bloggaaja toki kertoisi heti jos jotain ikävää tapahtuisikin! Heillähän on velvollisuus tehdä niin, right?

No, eipä vaan ole. Mua jotenkin hämmentää tämä kommentti vieläkin, ja varsinkin sen jatko "toivottavasti onni kantaa". No, toivottavasti oma asenteesi elämässä kantaa myös pitkälle.

Elämään mahtuu niiiiiin paljon muutakin kuin nuo onnen ja rakkauden täyteiset hetket, materialismihulluus ja täydellisyyden tavoittelu. Jokaisen, siis JOKAISEN, elämässä on ne omat ylä- ja alamäkensä, ja mä olen sitä mieltä ettei kenenkään tulisi toisten elämää tai vastoinkäymisiä arvostella. Sinä et millään voi tietää toisesta kaikkea, et somen tai blogin tai minkään perusteella. Et voi olettaa tuntevasi bloggaajaa läpikotaisin, ja leimata häntä bloginsa perusteella. 

Vaikka mun postaukset on varmasti olleet sitä imelää lässytystä, niin kyllä kuulkaas tännekin päähän paljon muutakin kuuluu. On päiviä, jolloin oon hymyä aamusta iltaan. On päiviä, jolloin jokin saa hetkeksi pahalle mielelle. Ja on päiviä, jolloin jokainen asia itkettää ja tuntuu pahalta.

Mä oon ihan auttamaton herkkis, enkä varmasti muuksi muutu koskaan. Oon jopa miettinyt että mun pitäisi jollain tapaa karaistua, etten kokisi kaikkea niin perhanan voimakkaasti. Mutta minkä sitä itselleen mahtaa, ja tarvitseeko mahtaakaan? Ehkä mun täytyy kääntää tämä herkkyyteni voimavaraksi, ja opetella elämään sen kanssa entistäkin paremmin. Kohdella erityisherkkyyttä kuin rakasta ystävää, ei kuten vikaa tai taakkaa. Vaikka kyllä se välillä taakalta tuntuu, kun kaiken kokee niin voimakkaasti - hyvässä ja pahassa. 

Sitä välillä uupuu kaiken sen taakan ja tunteiden myllerryksen ja ympäriltä satavan informaation vuoksi. Informaation, jota vielä alituiseen tulkitsee valtavan tarkasti.

Nyt mä ajattelin kertoa teille hieman mun viime viikosta, joka oli kerrassaan kamala. Vähän vastapainoa sille imelälle lässytykselle, jotta säilyy mielenkiinto yllä eikä herätetä turhaa kateutta täydellisestä elämästä.

 Viime viikkoon sisältyi huolta läheisestä, traumaattisia muistoja yläkouluajoilta, jo pois nukkuneen rakkaan muistelua, riitoja perheen sekä poikaystävän kanssa.. Itkua, turhautumista, surua, pelkoa, huolta. Tää kaikki voi kuulostaa pieneltä, ja tietysti se monien muiden ongelmiin verrattuna voi ollakin. Mutta kukapa olisi oikeutettu laittamaan ihmisiä ja heidän vaikeuksiaan järjestykseen, ja kertomaan mitä toisella on oikeus tuntea. Tuo viikko oli mulle henkisesti valtavan raskas, ja olen vain onnellinen että se on takanapäin.

Tosiaan, keskiviikkona tuli 10 vuotta rakkaan ukkini kuolemasta. Olin silloin 7. luokalla, hyvin herkässä iässä ja muutosten tuulissa. Olin siirtynyt pienestä kyläkoulusta yläkouluun keskustaan, muutos oli suuri. Sen sinisilmäisen ja naiivin pikkutytön maailmassa kaikki olivat hyviä tyyppejä, ja jokaiseen uuteen tuttavuuteen tutustuttiin innolla. Mua surettaa tuon pienen tytön muistelu, sillä tasan 10 vuotta sitten sillä alkoi elämänsä vaikeimmat ja yksinäisimmät vuodet. Rakkaan läheisen kuoleman aiheuttama vuosiksi padottu ja käsittelemätön suru, kiusaaminen, yksinäisyys, masennus. Kun ukin kuolemasta tuli 10 vuotta, mietin näitä juttuja paljon. Mietin sitä ihmistä joka olin silloin, mietin sitä ihmistä joka olen nyt. Niitä päiviä, kun en uskaltanut kävellä koulun ruokalan toiseen päähän hakemaan kasvisruokaa ja tyydyin syömään leipää. Niitä päiviä, kun istuin koulun käytävällä kuulokkeet korvilla, toivoen vain että pääsen pois. Kaikesta. 

Oon myös miettinyt paljon, kuinka syvät arvet juuri nuo yläkouluvuodet on muhun jättäneet. Mun lapsuus on ollut maailman turvallisin ja rakkaudentäyteisin, ja luulen että monet mun turvattomuuden kokemukset ja muut vielä tänäkin päivänä terapiassa käsittelemäni asiat on peräisin noilta ajoilta. Mä oon aina ollut valtavan herkkä, ja tuollaiset kokemukset on jättäneet muhun syvät arvet. 

Lisäksi mulla oli viime viikolla siskoni kanssa todella paha riita, joka veti mielen apeaksi pitkäksi aikaa. Sisarusten väliset riidat on vain elämää, ja ainahan ne sovitaan ja jatketaan parhaina kavereina. Mutta olin jotenkin todella herkillä, ja sanat upposi syvälle. Poikaystävä on myös taistellut ahkerasti nikotiiniriippuvuuttaan vastaan, ja todella hienosti selviytynyt - en voisi ylpeämpi olla. Nikotiinista vierottautuminen on kuitenkin aiheuttanut kitkaa myös meidän välille, eikä meidänkään yhteiselo ole aina mitään ruusuilla tanssimista. Ei meillä mitään hätää ole, mutta kyllä jotkut päivät ovat olleet kaiken takia melkoisen vaikeita. 

Keskiviikkona olin siis valtavan huolissani lääkäriin menevästä läheisestäni, muistelin ukkini kuolemaa ja yläasteaikoja sekä riitelin siskoni kanssa. Torstaina aamulla saatiin vielä poikaystäväni kanssa joku mitätön pikkukina aikaan, ja olin todella surkeana. Koin saaneeni osakseni paljon sanoja, joita en ansainnut. Kaikki jotenkin romahti siinä vaiheessa, kun töissä ilkeähkö asiakas sai minut itkemään. Oon kasvattanut nahkaani ja siedän nykyään paljon enemmän, mutta tuolloin kasailin itseäni pitkään. Kaikki romahti kerralla niskaan, ja tilanne jossa toimin täysin annettujen ohjeiden mukaan, kirvoitti ilkeitä sanoja. Koskaan ei oo käynyt vastaavaa, eikä tuo kokemus lämmitä mieltä vieläkään. Itsetunto oli kaiken tuon jälkeen hyvin nollissa, ja pieninä hetkinä muistin sen epävarman yläkoululaisen fiilikset, kun koko maailma pelotti ja tuntui olevan sua vastaan. 

Elämä vaan on välillä kaikessa ihanuudessaan todella takapuolesta. Ihan oikeasti. On niitä päiviä kun kaikki romahtaa, eikä jaksa mitään, ei vain kestä enempää. Onneksi noita päiviä on harvoin. 

Nyt kaikki on onneksi hyvin. Läheiseni sai lääkäristä suhteellisen hyviä uutisia, turhat riidat on selvitetty ja oon noiden päivien jälkeen saanut normaalin itseluottamukseni takaisin. Hymyilen ja nauran, vaikka se noina päivinä olikin lähes mahdotonta. Joskus vain pitää käydä pohjalla muistaakseen arvostaa niitä hyviä päiviä. Uskon myös, että jokainen vastoinkäyminen opettaa meille aina jotain arvokasta elämästä tai omasta toiminnastamme. Tässä postauksessa on paljon asioita, joita mun on aina ollut hyvin vaikea kertoa edes kaikkein lähimmille tyypeille. Kirjoittaminen on terapeuttista.

Tekstini oli sekava, pitkä ja vapaata ajatuksenvirtaa. Tuo anonyymin laittama kommentti on välillä pyörinyt mielessä, ja nyt spontaanisti yhdistin sen viime viikkooni liittyvään postaukseen. Jos jotain haluan tällä tekstillä sanoa, niin älkää KOSKAAN arvostelko toisten elämää, sen kohokohtia tai vastoinkäymisiä. Koska hyvin harvoin todella voit tietää, mitä toisen elämässä tapahtuu. JOKAISELLA on omat taistelunsa taisteltavana, oli kyse sitten opiskeluista tai sairaudesta, sydänsuruista tai työhuolista.

Valoa uuteen viikkoon 

Blog Design by Get Polished